5. Vaelluspäivä 25.3.2018

Päivityksiä tulee viiveellä, mutta ollaan vielä matkalla ja wifi on sitä sun tätä. Lisäilen kyvia ja tekstiä ensi viikolla, kun saavumme Suomeen.

Viidentenä varsinaisena vaelluspäivänä tilanne muuttui lähinnä selviytymistaisteluksi. Keuhkoputki tulehtui kuivasta ja kylmästä ilmasta ja ääni katosi oikeastaan kokonaan. Taisi olla edellisenä yönä kuumettakin jonkin verran.
Tässä vaiheessa jouduin turvautumaan korkean ilman aiheuttamien oireiden vuoksi ylimääräiseen lääkitykseen. Se tiesi entistä runsaampaa nesteen juomista, mikä oli haasteellista jo ennestään. Vesi ei nimittäin ollut raikasta Kiiskinen kirkasta, kuten meillä on tapana sanoa, vaan kotioloissa oikeastaan juomakelvotonta. Vesi oli sameaa vuoristopurosta keitettyä litkua, mihin lisättiin vielä desinfiointitabletteja ja urkeilujuomajauhetta tai mitä kenelläkään oli mukanaan.
Ruoka ei maistunut, juominen tökki ja voimat oli lopussa. Tässä kohtaan mietin ensimmäistä kertaa, että olikohan tässä mitään järkeä koko reissussa. Ensimmäistä kertaa ajattelin myös että maksaisin mitä vaan päästäkseni nopeasti kotiin.
Yksi korkea paikan oire on päässä tapahtuvat muutokset ja sen huomasin tässä vaiheessa. Tunnustan miespuolisena tavallaan heränneet tilanteeseen että itkin väsymyksestä, ikävästä ja siitä että kaikki alkoi mennä päin seinää. Oman vointini lisäksi olin huolissani lisäksi reissukaveristani. Olimme Tapanin kanssa molemmat resuna ja sekin otti mielen päälle, että taitaa lipun vieminen huipulle olla jonkun muun homma. Kerroin jo Anne-Marillekin että taitaa huiputus olla minulle liian kova paikka tässä kunnossa. Useamman kasitonnisen valloittaneena hän tiesi nämä metkut ja kannusti siihen että katsotaan tilanne huomenna kun sen hetki on.
Ruokailun yhteydessä kaivoin lippumme esille ja kirjoitimme siihen jokainen nimemme ja samalla toivoin että edes joku meistä saisi käytettyä sitä huipulla.
Se oli kovimpia hetkiä alkaa luovuttaa.
Jossain vaiheessa iltaa tai päivää tai jotain muuta hetkeä, tuli mieleen erään kiipeilijän sanoma, että jos epäilet pääseväni perille, niin et pääse perille. Sillon tapahtui päässä uusi käänne. Nyt on itkut itketty ja ylös mennään vaikka väkisin.

Korkein leirimme oli School Hut 4750 metrissä. Saavuimme sinne iltapäivällä ehkä klo.14 aikoihin. Kaikki oli kuin hidastetussa mykkäfilmissä. Ihmiset laahustelivat pakollisilla tarpeillaan ja olivat lähinnä hiljaa. Väsymys ja korkea ilma oli armoton ja teki tehtävänsä. Tässä leirissä tärkeintä oli levätä hetki, syödä ja juoda niin paljon kuin se oli kullakin mahdollista. Edessä oli suurimmalle osalle ehkä elämän kovin rutistus vielä edessä. Laitoimme huiputusvarusteet valmiiksi ja kävimme nukkumaan ehkä klo. 17 maissa, koska hetätys tärkeimpään hetkeen oli samana iltana klo. 22 aikoihin.

Leiri sijaitsi suojaisessa notkelmassa ja maisema oli karu kuin kuun pinnalla, vaikka en kyllä ole sitä livenä nähnytkään.
Ihmiset pysyttelivät pääosin lepäilemässä teltoissaan ja sehän oli myös tämän sopinut tärkein tehtävä. Kartiomaiset teltat messi ja keittiötelttoja. Punaiset meidän ja keltaiset kantajien, oppaiden ja kokkien.

Kohde näkyi edessämme uljaana ennen leiriä ja lähestyi meitä askel askeleelta.
Joku oli näkevinään ihmisiä huipulla, mutta taisi olla kangastusta.
Vasemmassa kulmassa näkyy hitunen valkoista jäätäkin.

Kuva matkan varrelta.

Vaeltajat tärkeimmät kaverit heti hyvien ystävien jälkeen.
Väsyneitä ja nuhruisilta vaikuttavat nekin.

Silloin kun oikein väsyttää ja on poikki, niin makuupussi jää aukaisematta ja teltan ovi raolleen. Silloin on paras ottaa torkut ennen nukkumaan menoa.

Mainittakoon että kello oli tässä kohtaa ehkä kaksi tai kolme iltapäivällä.

Eipä se telttakaverikaan kovin virkulta vaikuttanut tässä vaiheessa.

Voisi paremminkin arvella, että on mennyt ilta tai jopa viikkokin hieman pitkäksi.