7. Vaelluspäivä 27.2.2018

Tämä oli vaelluksemme viimeinen, vaikkakaan ei helpon päivä. Päivämatkaa oli tiedossa kaikkiaan 19 km ja laskua n. 1600 metriä.
Lähdimme matkaan normaalia aikaisemmin otsalamppujen valossa, joten univelkaakin alkoi kertyä aikalailla.
Tällä viimeisellä pätkällä maisemat vaihtelivat laidasta laitaan. Oli tarjolla niin savannia kuin sademetsääkin. Polku oli suurimmaksi osaksi leveä mutta kivikkoinen. Vastaan meitä saapui useampikin vaellusporukka, joilla retki oli vasta edessä.

 Polut muistuttivat välillä mukulakivikaduilta.

Maisemat muuttuivat matkan edetessä.

Mandara Hutissa pidimme 15 min tauon ja jatkoimme viimeiselle 8 km pätkälle.

Mandara Huttiin on mahdollista tehdä päiväreissuja ja ottaa majoitus tarvittaessa.

Välillä tallusteltiin läpi sademetsien.

Viimeiset kilometrit.
Välillä seurailtiin apinoiden touhuja.

Viimein portista ulos ja reissun virallinen osuus paketissa.
Se on nyt sitten tehty ja monen vuoden haave toteutettu.
Hieno fiilis ja samalla  vähän haikeakin.

 Pullo olutta maaliin päästyämme oli kyllä ansaittu ja merkkinä mitäs muutakaan kuin sitä itseään.

Suuri kiitos reissun onnistumisesta kuuluu meidän ryhmän johtajallemme, joka jaksoi kannustaa meidät huipulle asti.

Minä ja kantajana toiminut Emmanuel.
Ikää hänellä oli 27v ja kestävyyttä vuorenrinteissä kipuamiseen sanoinkuvaamattoman paljon, samoin kuin muillakin kantajilla.

Pääoppaanamme toiminut
Deogratius.
Hauska ja alansa ammattilainen.

Ryhmäkuva koko meidän retkikunnastamme. 52 hlö.


ISO KIITOS KAIKILLE!

6. Vaelluspäivä 26.2.2018

Huiputusta vaiko ei ?

Klo. 22.00 aikoihin oli herätys ja söimme mitä saimme alas nieltyö ja otimme vastaan viimeiset ohjeet ja kannustuksesta.  Henki ja luottamus hienoon lopputulokseen oli nyt järkkymätön koko porukalla. Lyhyessä ajassa olimme kasvaneet yhdeksi toisiaan tukevaksi ja kannustavaksi teamiski.
TEAMKILI 2018.

Uudet patterit otsalamppu ihan, kaikki lämmin vaate päälle. Reppuun pari litraa vettä, pähkinää, suklaata, keksejä yms. mitä saimme matkaamme keittiöltä.
Anne-Marin kannustukset sekä tsemppihalaukset ennen pimeään sukeltamista ja ei muuta kuin ylävitoset ja matkaan kohti haaveilen tai ainakin yhden sellaisen täyttämistä.

Matkaan lähdimme vähän klo. 23 jälkeen, joten
alla oli 3-4 h Iltaunet ja edessä uneton vaellusyö tähtitaivaan alla.
Polku kiemurteli pitkin rinnettä ja pimeässä näki otsalampuista muodostuvia käärmeen pätkiä useampia. Samaan aikaan pitkässä rinteessä oli useita eri ryhmiä, ehkä kolme tai neljä.
Aamu aloi sarastaa joskus kuuden maissa. Se oli hieno kokemus, koska se tarkoitti sitä että pakkasyö oli takana ja myös sitä, että olisimme lähellä Gilman's Pointia 5685 metrissä. 
Sinne pääseminen tarkoitti sitä, että on hyväksytysti käynyt Kilimanjaron huipulla.

Reitti kulki Williams Pointin kautta Hans Mayer luolalle. Sieltä polku nousi jyrkästi kiemurrellen kraatterin reunalle.

Gilman's Point 5685 m.
Vaatimattomalta vaikuttava kuvauskohde odotti väsyneitä vaeltaja.

Pääjoukko saapui paikalle auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta.
Suomen lippu esiin ja Teamin lippu pois rullalta.
Otettiin jokunen nätti kuva ja lähdettiin kohti seuraavaa etappia, joka olisi Stella Point 5756 metrissä.

Tapani saapui sinnikkäästi samaan pisteeseen oppaan kanssa vähän pääjoukon perässä.
Meillä oli kaikkiaan 5 paikallista opasta, jotka seurasivat vointiamme nousun yhteydessä ja auttoivat tarvittaessa päiväreppujen kantamisessa. Oppaat myös määräsivät nousutahdin ja taukojen paikat ja pituudet.

Pääjoukko jatkoi matkaa kohti seuraavaa etappia, Stella Pointia 5756 metrissä.

Kapea polku kiemurteli kraaterin reunalla nousten askel askeleelta loivasti ylöspäin.

Paikoin oli polulla myös lunta ja jäätä.

Stella Point 5756 m. Joko riittää?

Tässä kohtaa aamu oli jo pitkällä ja kaikki uupuneita. Toisaalta fiilikset olivat mahtavat ja hymy herkässä.
Nyt piti tehdä seuraava päätös. Haluaako porukka jatkaa korkeimpaan piikkiin, jonne matkaa oli vielä ainakin tunnin verran. Osa porukasta katsoi järkeväksi kääntyi tässä kohtaa paluumatkalle ja viisi meistä ilmoitti yrittävänsä korkeimpaan piikkiin. Saimme yhden oppaan mukaamme ja muut lähtivät paluumatkalle.

Loppupätkää noustiin tuulisessa auringonpaisteessa.

Matkalla näkyi myös viimeisiä rippeitä huippua peittäneestä jää- ja lumikerroksesta.

Pohjakerrokset jäästä lienee kymmenien tuhansien vuosien vanhoja ja nyt ne sulanevat jo oman sukupolveni aikana.

 Naisenergia ositti taas vahvuutensa ja kolmikko oli ensimmäisenä vuoren huipulla. Hetkeä myöhemmin minulla oli ilo poseerata heidän kanssaan upeaa saavutustamme.
Meille annettiin 10-15 min aikaa huipulla oloon, joten ei sillä pitkään vanhettu.

Mutta sitten...



Jostain väkijoukon seasta ilmestyi Karkkilan lahja KiliTeamille. Tomi oli jatkanut sinnikkäästi askel askeleelta eteenpäin ja saapui huipulle n. 10 min muiden perässä. Onneksi emme kerinneet vielä paluumatkalle vaan saimme ryhmäkuvan ikuistamaan saavutustamme!
Hetkeä myöhemmin osalla alkoi pahoinvointi ja se tarkoitti nopeaa paluuta alaspäin.

Uhuru Peak. Riikka, Elina, Karita, Tomi ja Sauli 5895 metrissä. Vain hyppäämällä korkeammalle!

Jäätikköä paluumatkalla.

Karu alamäki odotti edessä.













Lähdimme alaspäin Marangu reittiä Kibo Hutille, missä pidettäisiin tauko ennen siirtymistä Horombo Hutille 3719 metriin.
Paluumatka oli tähän mennessä elämäni kovin rasti. Voimat oli käytetty ylös kiipeämiseen ja leikki oli pahasti kesken. Oksentelun vauhdittamana naisryhmä katosi pikkuhiljaa näkyvistä ja jatkoin laskeutumista omaan tahtiin. Jalat notkuivat alla ja oli pakko pysähdellä vähän väliä. Aurinko alkoi lämmittää ja juomat kävivät vähiin. Leiri alkoi näkyä horisontissa, mutta läheni tuskastuttavan hitaasti. Ehkä parin tunnin laskeutumisen jälkeen oli pakko pysähtyä lepäämään ja vähentämään vaatekerroksia.
Hetken istuskeltuani alarinteestä lähestyi tuttu hahmo. Oma kantajani Emmanuel oli seurannut tilannetta taukopaikalta ja lähti minua vastaan. Hän toi mukanaan pari peltimukia ja purkin tuoremehua. En muista mehun koskaan maistuneen niin hyvältä kuin silloin. Hetken istuskelimme vielä paikallamme kunnes Emmanuel otti reppuni ja lähdimme laskeutumaan Kibo leiriin. Kun viimein saavuimme leiriin, Anne-Mari oli meitä vastassa ja onnitteli halauksin huiputuksen onnistumisesta.

 Kibo Hutissa pidimme noin tunnin ruokatauon ja jatkoimme matkaa.
Saavuttuani leiriin, osa porukasta oli jo lähtenyt kohti Horombo Huttia, jonne oli matkaa arviolta n. 15 km.














Nousua kertyi yhden päivän aikana 1145 metriä ja laskua 2176 metriä. Itse käytin tuohon matkaan aikaa noin 18 tuntia, joka sisältää n. 1-1,5 tunnin tauon Kibolla. Nyt oli kalorikulutus kohdillaan. Laskuvaiheesta ei ole paljoa kuvamatskua, tämä lieneen väsymisen syyksi pantavissa.

Maastoa välillä Kibo Hut - Horombo Hut

5. Vaelluspäivä 25.3.2018

Päivityksiä tulee viiveellä, mutta ollaan vielä matkalla ja wifi on sitä sun tätä. Lisäilen kyvia ja tekstiä ensi viikolla, kun saavumme Suomeen.

Viidentenä varsinaisena vaelluspäivänä tilanne muuttui lähinnä selviytymistaisteluksi. Keuhkoputki tulehtui kuivasta ja kylmästä ilmasta ja ääni katosi oikeastaan kokonaan. Taisi olla edellisenä yönä kuumettakin jonkin verran.
Tässä vaiheessa jouduin turvautumaan korkean ilman aiheuttamien oireiden vuoksi ylimääräiseen lääkitykseen. Se tiesi entistä runsaampaa nesteen juomista, mikä oli haasteellista jo ennestään. Vesi ei nimittäin ollut raikasta Kiiskinen kirkasta, kuten meillä on tapana sanoa, vaan kotioloissa oikeastaan juomakelvotonta. Vesi oli sameaa vuoristopurosta keitettyä litkua, mihin lisättiin vielä desinfiointitabletteja ja urkeilujuomajauhetta tai mitä kenelläkään oli mukanaan.
Ruoka ei maistunut, juominen tökki ja voimat oli lopussa. Tässä kohtaan mietin ensimmäistä kertaa, että olikohan tässä mitään järkeä koko reissussa. Ensimmäistä kertaa ajattelin myös että maksaisin mitä vaan päästäkseni nopeasti kotiin.
Yksi korkea paikan oire on päässä tapahtuvat muutokset ja sen huomasin tässä vaiheessa. Tunnustan miespuolisena tavallaan heränneet tilanteeseen että itkin väsymyksestä, ikävästä ja siitä että kaikki alkoi mennä päin seinää. Oman vointini lisäksi olin huolissani lisäksi reissukaveristani. Olimme Tapanin kanssa molemmat resuna ja sekin otti mielen päälle, että taitaa lipun vieminen huipulle olla jonkun muun homma. Kerroin jo Anne-Marillekin että taitaa huiputus olla minulle liian kova paikka tässä kunnossa. Useamman kasitonnisen valloittaneena hän tiesi nämä metkut ja kannusti siihen että katsotaan tilanne huomenna kun sen hetki on.
Ruokailun yhteydessä kaivoin lippumme esille ja kirjoitimme siihen jokainen nimemme ja samalla toivoin että edes joku meistä saisi käytettyä sitä huipulla.
Se oli kovimpia hetkiä alkaa luovuttaa.
Jossain vaiheessa iltaa tai päivää tai jotain muuta hetkeä, tuli mieleen erään kiipeilijän sanoma, että jos epäilet pääseväni perille, niin et pääse perille. Sillon tapahtui päässä uusi käänne. Nyt on itkut itketty ja ylös mennään vaikka väkisin.

Korkein leirimme oli School Hut 4750 metrissä. Saavuimme sinne iltapäivällä ehkä klo.14 aikoihin. Kaikki oli kuin hidastetussa mykkäfilmissä. Ihmiset laahustelivat pakollisilla tarpeillaan ja olivat lähinnä hiljaa. Väsymys ja korkea ilma oli armoton ja teki tehtävänsä. Tässä leirissä tärkeintä oli levätä hetki, syödä ja juoda niin paljon kuin se oli kullakin mahdollista. Edessä oli suurimmalle osalle ehkä elämän kovin rutistus vielä edessä. Laitoimme huiputusvarusteet valmiiksi ja kävimme nukkumaan ehkä klo. 17 maissa, koska hetätys tärkeimpään hetkeen oli samana iltana klo. 22 aikoihin.

Leiri sijaitsi suojaisessa notkelmassa ja maisema oli karu kuin kuun pinnalla, vaikka en kyllä ole sitä livenä nähnytkään.
Ihmiset pysyttelivät pääosin lepäilemässä teltoissaan ja sehän oli myös tämän sopinut tärkein tehtävä. Kartiomaiset teltat messi ja keittiötelttoja. Punaiset meidän ja keltaiset kantajien, oppaiden ja kokkien.

Kohde näkyi edessämme uljaana ennen leiriä ja lähestyi meitä askel askeleelta.
Joku oli näkevinään ihmisiä huipulla, mutta taisi olla kangastusta.
Vasemmassa kulmassa näkyy hitunen valkoista jäätäkin.

Kuva matkan varrelta.

Vaeltajat tärkeimmät kaverit heti hyvien ystävien jälkeen.
Väsyneitä ja nuhruisilta vaikuttavat nekin.

Silloin kun oikein väsyttää ja on poikki, niin makuupussi jää aukaisematta ja teltan ovi raolleen. Silloin on paras ottaa torkut ennen nukkumaan menoa.

Mainittakoon että kello oli tässä kohtaa ehkä kaksi tai kolme iltapäivällä.

Eipä se telttakaverikaan kovin virkulta vaikuttanut tässä vaiheessa.

Voisi paremminkin arvella, että on mennyt ilta tai jopa viikkokin hieman pitkäksi.

4. Vaelluspäivä 24.2.2018

Tuttujen aamutoimien jälkeen lähdimme kohti seuraavaa leiriä. Mawenzi Taru Huts sijaitsee 4330 metrissä Mawenzi vuoren juurella. Päivämatkaa ei ollut kuin 6 km, mutta nousua oli kaikkiaan 730 metriä. Maasto oli vaativaa ja askeleet lyhyitä. Happi oli askel askeleelta tiukemmassa. Syke nousi ja hengitys oli puuskuttavaa. Matka kesti nelisen tuntia ja tuntui välillä, ettei se lopu ollenkaan.

Afrikan aamuaurinko on aina yhtä valloittava ja heräämisen arvoinen.

Aamulla oli jälleen kirkas pilvetön sää ja pikkupakkasta.
Maa oli paikoin kuurassa pitkälle aamupäivään.

Kuva teltan suulta. Taustalla toiletti auringonpaisteessa.

Taukoilua ja maisemien ihailua.

Samalla suoralla oli parhaillaan n.150 vaeltajaa kantajat mukaan luettuna.
Mm. Suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia.

Tauolla istumapaikkoja riitti kaikille.

Mikko ja kumppanit tiirailevat Kilin huipulle ja arvuuttelevat etäisyyttä sinne?

Ollaan selvästi normaalin pilvirajan yläpuolella.

Lähtökorkeus horisontissa alkaa hämärtyä kun ollaan noin 4000 m korkeudessa.

Maasto oli vaativaa ja polku laskeutui välillä alas ja nousi taas jyrkästi ylös.

Kuvastakin voi havaita korkeuseron lyhkäisellä matkalla.

Lämminverisillä oli vielä shortsit jalassa.

Leiri Mawenzi Tarn Huts 4330 m alkaa lähestyä.

Varusteiden huoltoa tehtiin aina mahdollisuuksien mukaan.
Untuvapussin tuuletus ja kuivattelu auringonpaisteessa onnistui mukavasti.
Kuiva makuupussi on kylminä öinä kullan arvoinen.

Saavuimme leiriin klo. 12.30
Kantajat parveilivat siellä täällä aikaa kuluttaen ja hyväntuulisina seurustellen.

Leiri oli Mawenzi  vuoren juurella lammen rannassa.
Korkeimmalla oleva lampi mitä olen nähnyt.
En tosin näin korkealla ollut aikaisemmin käynytkään.

3. Vaelluspäivä 23.2.2018

Huonosti valvotun yön jälkeen aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Nyt herättiin jo ennen aamukahvin tarjoilua pakkassäähän. Aamulla oli muutama aste pakkasta ja tuntui kyllä kylmältä unissa raajoissa. Aamupalalla meinasi ruoka tökkiä, mikä oli oiretta korkealla olosta.

Polku oli vaihtelevaa ylä ja alamäkeä ja Kilimanjaron huippu horisontissa näkyi lähes koko ajan.

Auringon nousua ihaillessa.

Mawenzi vuoren huippu oli kaunis kuin Minttupullon etiketti.

Kauas pilvet karkaavat...

Tauko paikalla.

Mawenzi taustalla odotti meitä huomaansa.

Luolan suulla nuoret miehet lepuuttelevat jalkojaan ja ajatuksiaan.

Kävimme tutkailemassa matalan luolan asukkeja otsalamppujen valossa.

Vaelluspäivän jälkeen käytiin pikkuporukalla tutkailemassa puron vartta.

Vuoristopuro oli muovannut vihreän keitaan vesiputouksineen keskelle vuoren rinnettä.
Reunamilla kasvoi jotain palmun ja kaktuksen sekoitusta muistuttavia kasveja.

Kolmen päivän hikoilun jälkeen tuntui nautinnollista peseytyä rakkaassa purossa.
Tuntui kuin jokin kuori olisi poistettu ihon ja vaatteiden välistä.
Oli kyllä yksi reissun nautinnollisimpia hetkiä.

Kikelewa Cavesin leiri 3600 metrissä saavutettiin klo. 13 aikoihin.

Tummat pilvet taustalla tiesivät sadetta ja sitä myös hetkeksi saatiin. Ensin pilvet vyöryvät vauhdilla leiriin, sitten tuli rakeita ja lopuksi vettä. Kantajat kaiversivat vauhdilla vesinaveroita telttoja ympärille. Sade oli kyllä tervetullut sitomaan pölyä.
Keskellä pesupiste. Pari litraa päivässä lämpöistä vettä / hlö riitti mainiosti 😊.


Nurinpäin oleva peltivati oli merkki siitä että se oli käytetty sillä kertaa. Samalla oli selvillä myös sekin, että moniko on peseytymättä ja riittääkö pesuvesi.

Klo. 19 aikoihin kokoonnuimme jälleen messitelttaan syömään.
Ruokana oli perunaa tai sen tapaista, kanaa ja kasviksia ruskeassa kastikkeessa sekä jälkkäriksi paistettuja banaaneja.

Nukkumaan kömmittiin joskus kahdeksan jälkeen.